Minä olen Syöjätär. Minä olen Toinen Nainen. Minä olen Uhka. Minä olen Ystävä ja ja Olkapää ja Kuuntelija.

Omasta mielestäni olen aina vain Minä, samanlainen ujo ja epävarma minä, joka rakkauden ja hyväksyminen janossaan toistaa samoja virheitä kerta kerralta. On naisia, joille olen uhka, se, joka vikittelee niiden miehiä. Muka. Miehille minä olen uskottu ystävä, tukipilari, ymmärtäjä. On vain hiukkasen hankalaa tasapainoilla näiden kahden välillä, kun vain toisen rooleista tuntee omakseen.

Ei ole ensimmäinen kerta, kun vanha miespuolinen ystävä tai työkaveri alkaa kertoilemaan suhteestaan tyttöystävän/vaimon/avokin kanssa. Kokemuksesta, sivuan hanakasti aihetta, kommentoin ehkä lauseella, parilla, mutta itse en yllytä. Avautumisista ei ole koskaan seurannut mitään hyvää. Toinen jatkaa sitkeästi, päivästä päivään, viikosta viikkoon, kuukaudesta kuukauteen. Kuuntelen uskollisesti, lohdutan, kerron mielipiteitä, mutta en paijaa. En koske, enkä halaa. Väistelen päivä päivältä piteneviä katseita ja vaihdan puheenaihetta joutavuuteen, jos minusta kaavaillaan salaa läheisempää ystävää kun oikeastaan olenkaan. Uutta tyttöystävää, laastarisuhdetta. Ei minusta. Nostan kädet pystyyn, mutta olen tukena. Tietenkin, niinhän ystävät tekevät. Kannustan ystäviä jatkamaan tyttöjensä kanssa, selvittämään asiat ja katsomaan sitten uudestaan. Menee viikko. Ehkä jo toistakin, kunnes huolestun. Yleensä useasti päivässä yhteyttä ottanut ystävä on kadonnut hiljaisuuteen. Puhelin jököttää mykkänä, ei viestiä, ei soittoa. Tartun härkään itse ja otan yhteyttä. "Kiitos avusta, ollaan palattu X:n kanssa yhteen. Ehkä on parempi, ettei me enää oltais niin tiiviisti tekemisissä".

Minulta vedetään matto alta. Helvetti, ei ystäviä noin jätetä. Tyttöystävät voidaan jättää, poikaystävät, mutta ei ystäviä. Suutun, vimmastun. Loukkaannun. Jätän kontatit, poistan numerot, sähköpostit, osoitteet. Kiitti vitusti, oli kiva auttaa. Pyyteettömästihän minä, ihan todella, ilman taka-ajatuksia, olen kuunnellut. Minusta vain tuntuu, että autettavat ystävät alkoivat hakea minusta liikaa turvaa. Vihaiset, katkerat ja mukaloukatut tyttöystävät kieltävät suhteen minuun. Asettavat ehtoja. Joko minä tai tuo. Valitse siitä.

Ja tietäähän se, että tyttönsä se valitsee. Jään itsekseni pohtiaan, miten jällee kerran voi käydä näin. Minähän jopa usutin paria takaisin yhteen! Ja nyt olen se Vieras Nainen. Paha. Vokottelija. Ai minä? Ei pidä paikkaansa. NE tulivat juttelemaan MINULLE. En minä ole tyrkyttänyt seuraani heille. Miksi tyttöystävien minua on niin vaikea hyväksyä miestensä ystäväksi? Toisaalta, tämähän vain buustaa omaa egoani. Minussa täytyy olla jotain vastustamattoman ihanaa, joka saa tyttöystävät tuntemaan itsensä uhatuiksi. Tunne ei pysy kauaa, sillä kääntöpuolena on se, että ystävämiehet valitsevat loppupeleissä tyttönsä, eikä minua, minun ystävyyttäni.